Vanhan vitriinikaapin tuunaus

31.10.2022

Instagramin huonekalujen kunnostus -videoiden inspiroimana aloin keväällä haaveilla omasta huonekalutuunausprojektista. Kesällä bongailin torista sopivaa ja riittävän halpaa kaappi- tai lipastoprojektia ja lopulta löysin parilla kympillä puisen vitriinikaapin.

Kaappi oli vanhaa kellastunutta puuta, täynnä liimatahroja vanhoista tarroista, kolhuja ja kaiken kruununa kylkeen kiinnitetyt palapeilit sekä irti repsottava takaseinä. Ei kuitenkaan mitään, mikä ei olisi ollut korjattavissa hyvällä putsauksella, hionnalla, tasoitteella ja parilla naulalla.

Voisi kuvitella itse kunnostetun kaapin tulevan melko halvaksi, varsinkin kun kaappi itsessään maksoi vain pari kymppiä. Yllättävän nopeasti kaapille kuitenkin kertyi hintaa, kun lähti ostamaan maalia, pohjamaalia, pensseleitä, telaa, tasoitetta ja lastoja, nauloja, hiomapaperia, vetimiä, saranoita, kaapinjalkoja ja niin edelleen. Kaiken kaikkiaan kaappi maksoi minulle reilut 200 e. Onko se sitten paljon vai vähän, riippuu näkökulmasta. Ikeasta varmaan saisi uuden kaapin samaan hintaan, mutta minä taas halusin tehdä itse enkä ostaa halvalla kaappia, jolla ei ole minulle minkäänlaista tunnearvoa.

Tarkemmin en lähde kuvailemaan itse prosessia, sillä jaoin sen jo kaappia tehdessäni Instagram stooreihin ja nuo stoorit ovat edelleen katsottavissa Instagram-profiilini kohokohdista. Tiivistettynä purin kaapin osiin, hioin kaikki osat, tasoitin, hioin lisää, pohjamaalasin, hioin taas, maalasin ja lopulta kokosin kaapin takaisin kasaan.

Projektia aloittaessani kuvittelin, että siihen menisi maksimissaan viikko, mutta loppujen lopuksi aikaa kului noin kuukausi. Toki minun prosessiani hidasti sen kuvaaminen, sekä se, että tein kaiken täysin käsin, koska minulla ei ole porakonetta tai hiomakonetta. Lisäksi odottelin kaapinjalkoja postista saapuvaksi ja niin edelleen.

Lopputulos onneksi kuitenkin palkitsi kaiken sen vaivan ja sain itselleni upean käsityö-, askartelu- ja kirjakaapin. Tai tiedä mihin kaikkiin käyttötarkoituksiin tämä kaappi vielä päätyykään, minulla on tunne, että se tulee kulkemaan mukanani vielä pitkään.

Kuten ennenkin olen sanonut, nautin erityisen paljon, kun saan luotua vanhasta ja kulahtaneesta jotain uutta ja ihanaa, annettua jollekin vanhalle uuden elämän. Tykkään myös ajatuksesta, että itse tekemällä saan asioita, jotka ovat erilaisia. Kenelläkään toisella ei ole täsmälleen samanlaista kaappia, kuin minulla. Ja jotenkin kummasti sellaiseen tavaraan myös kiintyy, jonka eteen on nähnyt paljon vaivaa ja johon on käyttänyt omaa luovuuttaan.

Minulla on monia muitakin huonekaluja, jotka olen saanut perintönä tai ostanut kirppareilta ja kunnostanut itselleni vuosien aikana. Juuri nuo huonekalut ovat niitä, jotka ovat kulkeneet mukanani vuodesta toiseen, asunnosta toiseen ja paikkakunnalta toiselle. Ehkä pitääkin joku toinen kerta kertoa niistä lisää. Nyt lopetan tältä erää, pakko varmaan alkaa kouluhommiin.

Välillä elämä ahdistaa

14.10.2022

Istun sohvalla neulomassa joululahjasukkia ja toivon, että kaikki muu hoituisi itsestään. Välillä nousen päästämään kissat ulos lintuja kyttäämään. Ulkona lehtipuhaltimet pauhaavat ja minä haluaisin päivittää blogia, mutta en pysty. Puristava raskaus rintakehällä on tuttu vieras taas.

Olen haalinut elämääni liikaa kaikkea. Ajatukseni vilisevät velvollisuuksia ja suunnitelmia, joita en ehdi tai jaksa toteuttaa. Uusi koulu tuntuu vievän kaikki voimani, vaikka oikeastaan en tee senkään eteen juuri mitään. Ajatteleminen ja stressaaminen on aivan tarpeeksi.

Ajattelin, että haluaisin, jaksaisin ja pystyisin jo tekemään jotain tulevaisuuteni eteen. Opiskelemaan lisää yrittäjyyttä, ja tekemään jotain konkreettista haaveideni toteuttamiseksi. Nyt kaduttaa. Olisi ollut helpompaa jatkaa entiseen rataan ja antaa asioiden vain olla. Tuntuu, ettei mistään tule mitään kuitenkaan.

Mielelläni olisin ihminen, joka kääntää kaiken hyväksi. Ahdistuksen voitoksi, pelon voimaksi, vaikeudet onnistumiseksi. Mutta minulla ahdistus muuttuu usein lamaannukseksi, pelko välttelyksi ja vaikeuksia kohdatessani haluaisin lähinnä luovuttaa. Mielelläni olisin ihminen, joka kääntää surun merkitykseksi, yksinäisyyden itsenäisyydeksi ja näkisi keskeneräisyyden oppimisen mahdollisuutena. Mutta elämä ei useinkaan tunnu toimivan niin. Minun suruni muuttuu usein epätoivoksi, yksinäisyys saa kaiken tuntumaan merkityksettömältä ja keskeneräisyyden onnistun näkemään lähinnä epäonnistumisena.

Toipuminen tuntuu usein toivottoman hitaalta ja elämä tahmealta.

Välillä toivoisin, että joku eläisi elämän puolestani. Että voisin käpertyä pehmeän peiton alle, antaa jonkun muun hoitaa kaiken ahdistavan. Turvapaikastani tirkistellä elämäni etenemistä, asioiden järjestymistä. Antaa jonkun muun kantaa kaiken pelon ja häpeän. Jonkun muun tuntea ahdistuksen. Antaa jonkun muun hoitaa velvollisuuteni, käydä koulun puolestani, laatia liiketoimintasuunnitelmani, neuloa joululahjasukkani. Tehdä villahousuni, ommella kauluspaitani, kukkahameeni ja kylpytakkini. Virkata mattoni, nikkaroida pöytäni, päivittää blogini.

Antaa jonkun muun taistella puolestani.

Toisena hetkenä taas olen melkein innoissani. Innoissani monista mahdollisuuksista, minulle tarjoutuneesta uudesta kuvitusprojektista. Innoissani uudesta valoisasta kodista, johon muutan marraskuun lopussa. Innoissani elämästä, mahdollisesta kuvittajanurasta, uudesta kuosista ja omasta kirjasta.

Välillä tuntuu, että elämä on avoinna, maailma täynnä uusia innostavia ihmisiä, uudet ihmissuhteet täynnä mahdollisuuksia.

Onneksi näitäkin hetkiä on.

Ehkä yritän vain sanoa, että olen täällä ja kaikki on hyvin, vaikka välillä ahdistaa eikä mikään tunnu onnistuvan. Että täällä olen, räpiköin lamaannusta vastaan ja yritän saada jotain aikaan. Että vitriinikaappipostaus on tulossa sitten, kun on sen aika ja kaikki muukin ehkä järjestyy aikanaan.

(Tämän lintutytön koivikossa maalasin kesällä ystävälleni valmistujaislahjaksi. Se ei oikeastaan liity aiheeseen, mutta se on söpö ja syksyinen, joten olkaa hyvä.)