21.10.2020
Eilen oli kaunis päivä. Vähän haikea. Vähän surullinen. Mutta kaunis.
Päivä täynnä sinistä, valkoista ja ruskeaa.
Istuin rannallani katsellen joutsenia, jotka olivat kokoontuneet yhteen, lähteäkseen kai etelään sitten kun siltä tuntuisi. Niitä oli viisikymmentä. Laskin ne kaikki. Tai ehkä neljäkymmentäyhdeksän. Osa vielä ruskeanharmaita, tänä kesänä syntyneitä.
Ihmettelin kuinka kylmä ja karu voi olla niin uskomattoman kaunista. Miten kauniisti ruskea, valkoinen ja sininen sopivatkaan yhteen. Ajattelin, kuinka onnellinen olen, kun saan asua täällä pohjoisessa ja tulla juuri tälle rannalle aina, kun siltä tuntuu.
Haaveilin, että jonain päivänä asuisin näin kauniilla rannalla. Saisin seurata aamun valkenemista keittiönpöytäni äärestä, rauhassa kahvia hörppien. Katselisin järvellä uivia joutsenia ja aamuauringon vaaleanpunaiseksi värjäämää aallokkoa. Katselisin aamun vaihtumista päiväksi. Kantaisin keinutuolini laiturille ja istuisin siinä neuloen, lämpimästi pukeutuneena, mutta sormet kohmeessa. Kissat istuisivat siinä vieressäni ja ihmettelisivät nekin kaunista maailmaa.
Tunsin kaipausta, toiveen, että haaveeni olisi jo totta. Ja onnea siitä, että minulla on haave. Jotain, mitä tavoitella. Jotain, mitä kohti kulkea.
Istuskelin siinä rannalla. Hipihiljaa. Toivoen että joutsenet uisivat lähemmäksi. Eivät ne uineet, mutta olin silti onnellinen, että olin tullut sinne juuri sillä hetkellä. Kun joutsenet olivat siellä ja pääni oli täynnä valoa ja haaveita.
Lopulta minulle tuli kylmä ja minun oli pakko lähteä. Sitä paitsi minulla oli tullut jo ikävä kotiin, ikävä meidän kissoja. Nousin paikaltani, loin viimeisen katseen sinisenä kimmeltävään aallokkoon, joutseniin, ruskeaan metsänreunaan ja sinisenä kohoaviin vaaroihin. Ja lähdin. Ajatellen että pitäisi tulla taas. Jonain päivänä ja rantani olisi taas erilainen. Joka kerralla se on erilainen. Mutta aina siinä voi nähdä jotain kaunista.
