Iiris | Kehräten
21.8.2020
Tasan puoli vuotta sitten julkaisin ensimmäisen blogipostaukseni. Olo oli epäuskoinen ja jännittynyt, jopa pelokas. Mitä tästä kaikesta tulee ja lopahtaako innostukseni muutaman ensimmäisen postauksen jälkeen, Kiinnostaako ketään? Onko koko blogi-idea aivan typerä? Näitä kysymyksiä olen miettinyt usein myös kuluneen puolen vuoden aikana ja epäillyt itseäni.
Vaikka kirjoitan tätä blogia ennen kaikkea itselleni, on tuntunut hyvältä, kun kirjoitukseni ovat kiinnostaneet myös teitä. On tuntunut hyvältä kuulla, jos kirjoitukseni on puhutellut tai koskettanut. Ilman sitä olisin varmaan jo antanut periksi, päättänyt ettei minusta ole tähän, ettei tämä ole minun juttuni.

Keväällä ystäväni toivoi kesäistä kukkataulua olohuoneeseensa. Ja minä maalasin hänelle tämän. Olen luvannut maalauksen myös toiselle ystävälle. Sen kanssa en ole päässyt vielä ajatusta pidemmälle. Terveisiä vaan sinne, maalaus on tulossa, mutta maalaustarvikkeiden esiin kaivaminen on näköjään ylivoimainen urakka...
Haaveilen, että jaksaisin paremmin ja voisin tehdä enemmänkin tällaisia tilaustöitä. Haaveilen, että jaksaisin maalata enemmän, saisin onnistumisen kokemuksia ja kehittyisin. Haaveilen myös verkkokaupasta, jossa voisin myydä kortteja ja printtejä maalauksistani. Mutta kaikki aikanaan... Minullahan on koko elämä aikaa.

Tämä alkusyksy on ollut erilainen. Minulla ei ole alkanut koulu eikä minun ole tarvinnut mennä töihin. Olen aina ennen inhonnut syksyä, koska se on merkinnyt arjen jatkumista. En ole koskaan oikein välittänyt arjesta. Minun kohdallani arki on usein ollut pelkkää selviytymistaistelua, kamppailua ahdistuksen ja jaksamisen kanssa. Olen ollut onnellinen, kun tämä syksy on tuntunut erilaiselta, hyvältä. Minulla on ollut sellainen positiivinen uuden alku -olo, olen ollut jopa innostunut elämästäni.
Välillä kuitenkin pelkään hyvän olon ja innostuksen murenevan ja katoavan. Murenevan ja katoavan, koska vaadin itseltäni liikaa. Yritän muistaa, ettei minun tarvitse aina saada aikaan ja jaksaa. Ettei minun tarvitse aina yrittää parastani. Että voin tehdä asioita sinne päin ja jättää välillä kokonaan tekemättä. Ettei minun tarvitse enkä voi olla kaikessa erinomainen tai vähintäänkin hyvä. Joissain asioissa voin olla huono, jopa laiska, eikä se silti tee minusta epäonnistunutta ihmistä. Yritän muistaa, että minullakin on lupa opetella, minun ei tarvitse osata heti ensimmäisellä yrityksellä. Yritän opetella sietämään myös epäonnistumista ja epätäydellisyyttä. Olen siinä vielä epätäydellinen.
Toivon, että vaatimalla itseltäni vähemmän, saan pitää innostukseni. Sen kanssa elämä tuntuu hyvältä. Se saa pääni täyttymään ideoista. Sen kanssa tuntuu hyvältä jatkaa myös tätä blogia.