Puoli vuotta sitten

21.8.2020

Tasan puoli vuotta sitten julkaisin ensimmäisen blogipostaukseni. Olo oli epäuskoinen ja jännittynyt, jopa pelokas. Mitä tästä kaikesta tulee ja lopahtaako innostukseni muutaman ensimmäisen postauksen jälkeen, Kiinnostaako ketään? Onko koko blogi-idea aivan typerä? Näitä kysymyksiä olen miettinyt usein myös kuluneen puolen vuoden aikana ja epäillyt itseäni.

Vaikka kirjoitan tätä blogia ennen kaikkea itselleni, on tuntunut hyvältä, kun kirjoitukseni ovat kiinnostaneet myös teitä. On tuntunut hyvältä kuulla, jos kirjoitukseni on puhutellut tai koskettanut. Ilman sitä olisin varmaan jo antanut periksi, päättänyt ettei minusta ole tähän, ettei tämä ole minun juttuni.

Keväällä ystäväni toivoi kesäistä kukkataulua olohuoneeseensa. Ja minä maalasin hänelle tämän. Olen luvannut maalauksen myös toiselle ystävälle. Sen kanssa en ole päässyt vielä ajatusta pidemmälle. Terveisiä vaan sinne, maalaus on tulossa, mutta maalaustarvikkeiden esiin kaivaminen on näköjään ylivoimainen urakka...

Haaveilen, että jaksaisin paremmin ja voisin tehdä enemmänkin tällaisia tilaustöitä. Haaveilen, että jaksaisin maalata enemmän, saisin onnistumisen kokemuksia ja kehittyisin. Haaveilen myös verkkokaupasta, jossa voisin myydä kortteja ja printtejä maalauksistani. Mutta kaikki aikanaan... Minullahan on koko elämä aikaa.

Tämä alkusyksy on ollut erilainen. Minulla ei ole alkanut koulu eikä minun ole tarvinnut mennä töihin. Olen aina ennen inhonnut syksyä, koska se on merkinnyt arjen jatkumista. En ole koskaan oikein välittänyt arjesta. Minun kohdallani arki on usein ollut pelkkää selviytymistaistelua, kamppailua ahdistuksen ja jaksamisen kanssa. Olen ollut onnellinen, kun tämä syksy on tuntunut erilaiselta, hyvältä. Minulla on ollut sellainen positiivinen uuden alku -olo, olen ollut jopa innostunut elämästäni.

Välillä kuitenkin pelkään hyvän olon ja innostuksen murenevan ja katoavan. Murenevan ja katoavan, koska vaadin itseltäni liikaa. Yritän muistaa, ettei minun tarvitse aina saada aikaan ja jaksaa. Ettei minun tarvitse aina yrittää parastani. Että voin tehdä asioita sinne päin ja jättää välillä kokonaan tekemättä. Ettei minun tarvitse enkä voi olla kaikessa erinomainen tai vähintäänkin hyvä. Joissain asioissa voin olla huono, jopa laiska, eikä se silti tee minusta epäonnistunutta ihmistä. Yritän muistaa, että minullakin on lupa opetella, minun ei tarvitse osata heti ensimmäisellä yrityksellä. Yritän opetella sietämään myös epäonnistumista ja epätäydellisyyttä. Olen siinä vielä epätäydellinen.

Toivon, että vaatimalla itseltäni vähemmän, saan pitää innostukseni. Sen kanssa elämä tuntuu hyvältä. Se saa pääni täyttymään ideoista. Sen kanssa tuntuu hyvältä jatkaa myös tätä blogia.

#kuulumisia #kuvitus #tilaustyö

Kissoja ja puhelinriippuvuutta

3.8.2020

Minä halusin oman kissan ja Muru halusi leikkikaverin. Joten heinäkuun alussa meille muutti pikkuinen Myy. Siitä lähtien elämään ei ole mahtunut juuri muuta kuin kissoja, koska alussa näiden kahden vahtiminen ja totuttaminen toisiinsa oli vähintään kokopäivätyötä.

Onneksi Muru ja Myy tulevat nyt jo hyvin toimeen keskenään ja Muru on ottanut omakseen isoveljen roolin. Ehdin taas keskittyä omiinkin juttuihin. Vaikka väsyvillissä Murun leikit saattaa edelleen muuttua liian rajuiksi Myyn makuun. Se kun on vielä niin pieni ja Muru on aivan yhtäkkiä kasvanut isoksi möntiksi. Olen iloinnut, kun näistä kahdesta on alkanut olla seuraa toisilleen.

Parveke on ollut meidän kolmen lempipaikka. Myy viihtyy, kun pääsee (kielloista välittämättä) järsimään siskoni ruusua ja minun mansikka- ja herneviljelmiä ja muuten vaan sähläämään ja juoksentelemaan ympäri parveketta. Ja Muru seuraamaan Myyn touhuja tai kadun tapahtumia pöydällä istuskellen. Ja minä viihdyn, kun kissat viihdyttävät itseään ja saan keskittyä istuskeluun, kahvin juomiseen, haaveiluun tai puhelimella olemiseen.

Niin, olen kuluneena kesänä ollut liikaa puhelimella. Se ei oikein sovi minulle. Se on saanut mieleni sumuiseksi, elämän tahmeaksi ja minut lamaantuneeksi.

Kun olen puhelimella, selaan uutisia, Instaa, YouTubea, Areenaa tai mitä ikinä, unohdan kaiken muun. Unohdan itseni ja elämäni. Unohdan, kuka olen, missä olen ja mitä vuodenaikaa eletään. Unohdan asiat, jotka minun pitäisi hoitaa tai asiat, joista pidän, asiat, joita haluaisin tehdä. Minua ei huvita enää lähteä ulos tai maalata tai tehdä käsitöitä. Minua ei huvita enää ajatella tai kirjoittaa. Ei huvita elää omaa elämääni. Koko elämä alkaa tuntua tylsältä ja tyhjältä. Ja miten ratkaisen ongelman? Tietenkin olemalla vielä vähän enemmän puhelimella ja yrittämällä unohtaa, että mitään ongelmaa onkaan. Toivotonta...

Kun olen paljon puhelimella, alan pelätä tylsyyttä ja sen mukanaan tuomia tunteita. Alan paeta jokaista tylsää hetkeä puhelimelle. Kadotan luovuuteni, koska luovat ideani syntyvät yleensä tylsyydessä. Ja mitä kauemmin tätä jatkuu, sitä tyhjemmältä oma elämä alkaa tuntua, siinä kun ei oikeastaan tapahdu enää mitään. Ja unohdan, mitä kaikkea siinä voisi tapahtua, jos käyttäisin aikani toisin.

Nyt olen toista viikkoa ollut vähemmän puhelimella ja enemmän omassa elämässäni. Muutamat ensimmäiset päivät olivat vaikeita, mutta se kannatti. Olen löytänyt taas luovuuteni. Olen alkanut taas elää ja tehdä asioita. On tuntunut hyvältä saada oma elämä takaisin.

Olen hieman harmitellut, mitä kaikkea olisin voinut tehdä ja saada aikaan tänä kesänä, jos olisin käyttänyt aikani toisin. Mutta turha kai sitä on harmitella. Ehkä tarvitsin lepoa, taukoa elämästäni. Taukoa ajattelemisesta ja minuna olemisesta. Sitä paitsi olenhan minä myös ehtinyt elää ja nauttia kesästä, kuten aiemmin olen kirjoittanut. Nähdä ystäviä, uida ja käydä mustikassa. Kiivetä kuuseen ja sen sellaista.

Näköjään harhauduin kissoista puhelinriippuvuuteen, mutta ei se mitään. Onkohan minulla vielä jotain sanottavaa kissoista? Ehkä ei. Paitsi että olen iloinen, että tämä pieni Mymmeli tuli meille. Olen iloinen meidän molemmista kissoista. Siitä että Muru on sellainen ihana pehmeä pötkö ja Myy pikkuinen kehräävä käärö. Ja niiltä saamastani hellyysterapiasta :D!

On muuten ollut hauska seurata, miten paljon rohkeampi Myy on verrattuna Muruun. Myy ei ole paljon hätkähtänyt meidän möntin isottelusta. Eikä muutenkaan ole pelännyt kaikkea niin kuin Muru. Ja katsokaa nyt, mikä söpö höntti se on, en ehkä kestä. Eihän tuollaista voi olla rakastamatta!

#kuulumisia #puhelinriippuvuus #kissat

Lomakuulumisia

13.7.2020

Olen ollut lomalla. Näköjään täältä blogistakin. En ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa ja ajatella. Kesän alussa päätin, etten ota stressiä. Jos minua ei huvita kirjoittaa, en kirjoita. Mutta olen silti vähän stressannut.

Stressannut, koska olen halunnut kirjoittaa, mutta en vain ole pystynyt. Koska en osaa ja minulla ei ole mitään sanottavaa ja blaa blaa blaa... Mutta tässä sitä nyt ollaan ja tuntuu hyvältä taas kirjoittaa.

En tiedä, mitä minulle kuuluu. Ihan hyvää kai.

Olen yrittänyt nauttia kesästä. Välillä olen onnistunutkin. On tapahtunut paljon kaikkea hyvää. On ollut lämmintä, olen syönyt jäätelöä, käynyt uimassa ja rantasaunassa. Istuskellut rantakivellä.

Olen ollut reissussa. Siskon perheen luona ja kotona kotona. Ja olen nähnyt pientä päivänsädettäni. Puhaltanut saippuakuplia ja tehnyt palapelejä. Neulonut sukkia.

On juhlittu. Ystävien valmistujaisia ja ystävän 30-vuotissynttäreitä. Olen vanhentunut taas vuodella ja saanut siskoltani maailman söpöimmän synttärikortin. Ja syönyt kakkua.

Olen istunut parvekkeella, seurannut kukkien kasvamista ja mansikoiden kypsymistä. Ja syönyt lisää jäätelöä. Hautautunut tuntikausiksi puhelimelle tai vain ollut.

Olen haaveillut kissasta ja saanut kissan. Vahtinut meidän pieniä tappelupukareita. Yrittänyt olla stressaamatta ja stressannut. Pelännyt, etteivät nämä kaksi tule koskaan toimeen keskenään. Vaikka kuulemma minun pitää vain olla kärsivällinen. Ja onneksi pikkuinen Myy ei vähästä hätkähdä.

Ja kaiken aikaa mieleni on ollut sumussa. En tiedä miksi. En tarkoita, että olisin ollut tavallista surullisempi tai alakuloisempi, mieleni on vain tuntunut tahmealta ja sumuiselta. Olenko ollut väsynyt? Syönyt huonosti? Ovatko ajatukseni muuttuneet sekasotkuksi, kun en ole jaksanut järjestellä niitä kirjoittamalla? Vai olenko yksinkertaisesti vain ollut liikaa puhelimella? En tiedä, mutta onneksi tänään saadaan ihania yövieraita!

#kuulumisia #kesä