3.8.2020
Minä halusin oman kissan ja Muru halusi leikkikaverin. Joten heinäkuun alussa meille muutti pikkuinen Myy. Siitä lähtien elämään ei ole mahtunut juuri muuta kuin kissoja, koska alussa näiden kahden vahtiminen ja totuttaminen toisiinsa oli vähintään kokopäivätyötä.
Onneksi Muru ja Myy tulevat nyt jo hyvin toimeen keskenään ja Muru on ottanut omakseen isoveljen roolin. Ehdin taas keskittyä omiinkin juttuihin. Vaikka väsyvillissä Murun leikit saattaa edelleen muuttua liian rajuiksi Myyn makuun. Se kun on vielä niin pieni ja Muru on aivan yhtäkkiä kasvanut isoksi möntiksi. Olen iloinnut, kun näistä kahdesta on alkanut olla seuraa toisilleen.
Parveke on ollut meidän kolmen lempipaikka. Myy viihtyy, kun pääsee (kielloista välittämättä) järsimään siskoni ruusua ja minun mansikka- ja herneviljelmiä ja muuten vaan sähläämään ja juoksentelemaan ympäri parveketta. Ja Muru seuraamaan Myyn touhuja tai kadun tapahtumia pöydällä istuskellen. Ja minä viihdyn, kun kissat viihdyttävät itseään ja saan keskittyä istuskeluun, kahvin juomiseen, haaveiluun tai puhelimella olemiseen.
Niin, olen kuluneena kesänä ollut liikaa puhelimella. Se ei oikein sovi minulle. Se on saanut mieleni sumuiseksi, elämän tahmeaksi ja minut lamaantuneeksi.
Kun olen puhelimella, selaan uutisia, Instaa, YouTubea, Areenaa tai mitä ikinä, unohdan kaiken muun. Unohdan itseni ja elämäni. Unohdan, kuka olen, missä olen ja mitä vuodenaikaa eletään. Unohdan asiat, jotka minun pitäisi hoitaa tai asiat, joista pidän, asiat, joita haluaisin tehdä. Minua ei huvita enää lähteä ulos tai maalata tai tehdä käsitöitä. Minua ei huvita enää ajatella tai kirjoittaa. Ei huvita elää omaa elämääni. Koko elämä alkaa tuntua tylsältä ja tyhjältä. Ja miten ratkaisen ongelman? Tietenkin olemalla vielä vähän enemmän puhelimella ja yrittämällä unohtaa, että mitään ongelmaa onkaan. Toivotonta...
Kun olen paljon puhelimella, alan pelätä tylsyyttä ja sen mukanaan tuomia tunteita. Alan paeta jokaista tylsää hetkeä puhelimelle. Kadotan luovuuteni, koska luovat ideani syntyvät yleensä tylsyydessä. Ja mitä kauemmin tätä jatkuu, sitä tyhjemmältä oma elämä alkaa tuntua, siinä kun ei oikeastaan tapahdu enää mitään. Ja unohdan, mitä kaikkea siinä voisi tapahtua, jos käyttäisin aikani toisin.
Nyt olen toista viikkoa ollut vähemmän puhelimella ja enemmän omassa elämässäni. Muutamat ensimmäiset päivät olivat vaikeita, mutta se kannatti. Olen löytänyt taas luovuuteni. Olen alkanut taas elää ja tehdä asioita. On tuntunut hyvältä saada oma elämä takaisin.
Olen hieman harmitellut, mitä kaikkea olisin voinut tehdä ja saada aikaan tänä kesänä, jos olisin käyttänyt aikani toisin. Mutta turha kai sitä on harmitella. Ehkä tarvitsin lepoa, taukoa elämästäni. Taukoa ajattelemisesta ja minuna olemisesta. Sitä paitsi olenhan minä myös ehtinyt elää ja nauttia kesästä, kuten aiemmin olen kirjoittanut. Nähdä ystäviä, uida ja käydä mustikassa. Kiivetä kuuseen ja sen sellaista.
Näköjään harhauduin kissoista puhelinriippuvuuteen, mutta ei se mitään. Onkohan minulla vielä jotain sanottavaa kissoista? Ehkä ei. Paitsi että olen iloinen, että tämä pieni Mymmeli tuli meille. Olen iloinen meidän molemmista kissoista. Siitä että Muru on sellainen ihana pehmeä pötkö ja Myy pikkuinen kehräävä käärö. Ja niiltä saamastani hellyysterapiasta :D!
On muuten ollut hauska seurata, miten paljon rohkeampi Myy on verrattuna Muruun. Myy ei ole paljon hätkähtänyt meidän möntin isottelusta. Eikä muutenkaan ole pelännyt kaikkea niin kuin Muru. Ja katsokaa nyt, mikä söpö höntti se on, en ehkä kestä. Eihän tuollaista voi olla rakastamatta!
