14.3.2020


Olen koko ikäni rakastanut kirjoja ja lukemista. Olen lukenut valtavan määrän kirjoja, uskon että olen saanut siitä paljon. Se on avartanut maailmankatsomustani ja ajatteluani. Uskon, että se on vaikuttanut myös siihen, että olen aina rakastanut kirjoittamista.


Minulla on vilkas mielikuvitus. Pidän sitä vahvuutena, vaikka öisin pimeässä se ei aina ole siltä tuntunut :D. Olen kirjoittanut lapsena paljon tarinoita. Tarinoiden kirjoittaminen on jäänyt (vaikka tällä viikolla heräsi pitkästä aikaa ihan tosissaan haave omasta, itse kirjoitetusta ja kuvitetusta, satukirjasta). Tarinat ovat vaihtuneet omien ajatusten ylös kirjoittamiseen.



Olen täyttänyt monta kaunista kirjaa ja vihkoa ajatuksillani. Rakastan kauniita kirjoja. Varsinkin tyhjiä kauniita muistikirjoja. En voi vastustaa itseäni, jos näen jossakin sellaisen, se on pakko saada. Ja kyllä ne käyttöön tulevat, suurin osa niistä on jo täynnä, ei sillä.


Päiväkirjan kirjoittaminen on ollut henkireikäni, vaikka se onkin tuntunut välillä riittämättömältä. Välillä päiväkirja on ollut tauolla, kun minua ei ole huvittanut ajatella ja kirjoittaa. Ja silloin, kun sain itseni kiinni päiväkirjalle valehtelusta. Kun aloitin päiväkirjan uudestaan, päätin etten sensuroi mitään. Päiväkirja voi olla myös sekavuutta, keskeneräisyyttä, väsymystä, rumuutta, sitäkin se elämä on. Haluan olla rehellinen itselleni. Jos en voi luottaa itseeni, niin keneen sitten?


No nyt harhauduin aiheesta. Joka tapauksessa, kirjoittaminen on minulle luonteva tapa ilmaista itseäni. Koen, etten ole sanavalmis tai hyvä puhumaan. Olen usein sisäänpäin kääntyvä ja vetäytyvä. Enkä usein kerro ajatuksistani oma-aloitteisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ajatuksia olisi tai etten haluaisi kertoa. Nyt opettelen kertomaan. Tämä elämähän on muuttunut yhdeksi uuden opetteluksi :D. No eikö se ole vain hyvä juttu. Ehkä se tarkoittaa, että jotain edistystäkin saattaa joskus tapahtua.


Ensimmäisen kerran ajatus bloggaamisesta kävi mielessäni ehkä viisi vuotta sitten. Ystäväni ja kämppikseni oli kesän poissa opiskelupaikkakunnaltamme ja olimme tuona aikana sähköpostikirjeenvaihdossa. Ja ystäväni sanoi, että osaan kirjoittaa ja minun pitäisi perustaa blogi. Silloin ajatus ei tuntunut lainkaan omalta. Ei käynyt edes mielessä, että olisin oikeasti ryhtynyt siihen. Johtui ehkä siitä, että en tuolloin viettänyt juurikaan aikaa netissä, enkä tiennyt mitään bloggaamisesta. Minulla ei ollut puhelinta, jolla olisi päässyt nettiin, enkä omistanut tietokonetta. (Miten ihmeessä pärjäsin, nyt en osaisi kuvitellakaan selviäväni ilman...) Kävin maksamassa laskuni kirjastossa ja tein kaikki koulutehtäväni koululla. Ei siinä silloin ollut minulle mitään erikoista.


Nyt, kun bloggaaminen uudestaan pälkähti mieleeni, ihmettelen, miten en ole sitä aikaisemmin keksinyt. Tämähän on juuri minun juttuni.


Olen muuten ollut iloinen teistä jokaisesta, jotka olette löytäneet blogini! En ole kertonut blogista juuri kenellekään, ajattelin että pidän tämän salaisuutena, kunnes näen, tuleeko tästä mitään ja mihin suuntaan tämä alkaa kehittyä. Noo, on kuitenkin mukavaa, että olette olleet kiinnostuneita höpinöistäni... :D


#ajatuksia #kuulumisia #kirjoittaminen #bloggaaminen

  • Iiris | Kehräten

Päivitetty: 2. huhti 2020

9.3.2020


Viime syksynä kuulin jossain sanottavan, että luovuttaminen vaatii rohkeutta. Ja olen siitä asti makustellut asiaa mielessäni. Uskon siihen. Niin sen täytyy olla.



Koko elämäni olen sinnitellyt, yrittänyt pitää asioita hallinnassani. Suoritunut kouluista ja opinnoista, hankkinut itselleni työpaikkoja, pärjännyt. Olen siinä liiankin hyvä, pärjäämisessä. Nyt minun on tullut aika opetella hellittämään, luovuttamaan, antamaan periksi. Opetella kyseenalaistamaan ääntä sisälläni, jonka mielestä kaikki on hyvin ja mitään apua ei tarvita. Opetella luottamaan, että maailmani ei romahda, vaikka en pysty tai selviydy. Että välillä on hyvä pyytää apua, sanoa etten jaksa, hellittää otetta ohjista, ehkä jopa antaa ne hetkeksi jonkun muun käsiin.


Minun on tullut aika ymmärtää, en pysty hallita elämääni, sen yrittäminen vie kaikki voimani. Nyt annan periksi, luovutan. Ehkä löydän jotain uutta. Olen jo löytänyt jotain uutta, elämänilon. Enkä halua enää menettää sitä.



Olen onnellinen, että kykenen luovuttamaan, antamaan itselleni luvan luovuttaa. Olen onnellinen, että elämäni on sellaisessa tilanteessa, että luovuttaminen ja hellittäminen tuntuu turvalliselta. Tuntuu, että mitään pahaa ei pääse tapahtumaan, vaikka hetken ottaisin aikaa itselleni, antaisin asioiden vaan olla, jopa luisua ulottumattomiin, jos niin on tapahtuakseen. Olen onnellinen, että minulla on joku, jolle kertoa, että haluan luovuttaa. Minun ei enää ole pakko pärjätä ja se antaa minulle tilaa ajatella, tuntea, toipua, etsiä itseäni.


Olen utelias näkemään, mitä luovuttaminen tuo tullessaan.



#ajatuksia #kuulumisia #kuvitus #vesivärit

  • Iiris | Kehräten

Päivitetty: 8. maalis 2020

6.3.2020


Olipa kerran kummitäti, joka paikkasi farkut. Ei vaan... Mutta eikö kuulostakkin joltain lastenkirjalta tuo otsikko :D. En vaan jaksa keksiä parempaakaan. Farkkujen paikkaus kuulosti liian tylsältä... No joo...


Olin viikonloppuna käymässä kummipoikani synttäreillä ja tulin luvanneeksi paikata kummipoikani farkut. Mitäpä sitä ei tekisi pienen pojan iloksi, vai mitä? Sain mukaani paikattavat farkut sekä toiset rikkinäiset ja liian pienet farkut paikkamateriaaliksi.



Minusta paikkaus onnistui aika hyvin ja paikatuista farkuista tuli jopa kivemmat, kuin alkuperäiset. Vai onko mulla vaan jotenkin vinksahtanu silmissä niin, että ne näyttää tuollaisilta söpöiltä pienen moottoripyöräjengiläisen pöksyiltä... :D Minusta nuo koristetikkaukset on kiva yksityiskohta ja saa paikat näyttämään enemmän siltä, kuin ne kuuluisivatkin noihin housuihin... Kannattaa muuten farkkuja paikatessa käyttää tarpeeksi vahvaa tikkauslankaa, niin lopputulos näyttää paljon paremmalta!



Paikkamateriaaliksi tarkoitettujen farkkujen yläosasta sai vielä lahkeensuut kääntämällä söpöt pienet farkkushortsit ja kahdesta vanhasta trikoopaidasta ompelin farkkujen kanssa yhteen sopivan kevyen kesäpipon. En tiedä, tulikohan tuosta piposta vähän hassu, mutta nurin päin käännettynä se on ihan tavallinen harmaa trikoopipo. Joten, jos kummipoikani ei siitä pidä, voi sitä aina käyttää toisin päin.


Pitäisi viedä nämä jonain päivänä postiin, niin pääsisivät käyttöön. On vähän surullista, kun molemmat kummipoikani asuvat niin kaukana. Näemme liian harvoin, enkä pysty olla mukana heidän arjessaan. Ja lapset kasvavat niin nopeasti, saattaisivat nämä housut olla jo liian pienet, ennen kuin näemme seuraavan kerran.


Yhdet uudet farkut, yhdet shortsit ja yksi pipo materiaaleista, jotka muuten olisivat menneet roskiin, ihan hyvä saavutus mielestäni. Ja trikookangasta jäi vielä paljon yli, saa nähdä mitä niistäkin tilkuista keksisin tehdä...



#tuunaus #paikkaus #trikoopipo #farkut

Seuraa minua

Instagramissa

  • Instagram
blogit-150x60.png

Arkisto:

Ota yhteyttä: kehraten@kehraten.fi

©2020 by Kehräten