14.1.2021


Kuljetaan pimeässä illassa kohti seikkailua. Alkumatka taittuu mukavasti kelkan jäljissä. Alkuinnostuksessa kaadetaan eväskassimme matkan ensimmäiseen sulaan lammikkoon. Saadaan väsynyt nauruhepulikohtaus ja ihmetellään pakkasta uhmaavaa pientä lammikkoa.


Loppumatkasta seurataan suksen jälkiä, jotka heikosti erottuvat vasta sataneen uuden lumen alta. Esitän mielipiteitäni oikeasta suunnasta, vaikka en ole ollut täällä koskaan ennen. Välillä epäilykset valtaavat mielen, pääsemmekö perille, viekö vanha latu meitä aivan väärään suuntaan. Iloitsemme jokaisesta maamerkistä, joka vakuuttaa meidän olevan oikeilla jäljillä. Pohdimme, olemmeko jo riittävän pitkällä vai pitääkö vielä jatkaa hetki suoraan ennen kaarrosta oikealle kohti jokea.


Jännitetään, onko joki kunnolla jäässä ja päästäänkö sen yli turvallisesti vai joudutaanko vielä uimareissulle. Ilmeisesti olemme luoneet riittävästi kauhukuvitelmia, koska yllättävän nopeasti ja helposti olemme perillä. Lämmitetään mökkiä ja syödään kylmää pitsaa iltapalaksi.



Herätään metsän keskellä tummansiniseen pakkasaamuun. Ystävä on jo noussut ja sytyttänyt tulen kamiinaan. Laitan kahviveden kamiinan päälle kiehumaan ja istun pöydänääreen toppavaatteissa odottamaan mökin lämpenemistä ja kahviveden kiehumista. Jutellaan hiljaisella äänellä tulesta, metsästä ja puuron keitosta. Toiset nukkuvat vielä.


Aamu valkenee pastellinsävyiseksi päiväksi. Mökki lämpenee ja kahvivesi kiehuu. Kaikki tapahtuu hitaasti omaan tahtiinsa. Siinä on minulla, tehokkuuden tavoittelijalla ja rutiinien orjalla opettelemista. Mutta meillä ei ole kiire mihinkään. Juuri sitä varten tänne ollaan tultu, että ollaan, lämmitetään mökkiä ja keitetään kahvia, odotellaan rauhassa aamun valkenemista.



Toisetkin heräävät. Vatsat täynnä puuroa lähdetään ulos. Tehdään polku saunalle ja törmää alas joelle. Tehdään jokeen avanto ja kannetaan avannosta vettä saunalle. Pakkasta on paljon, mutta vettä kantaessa tulee kuuma. Pysähdytään vähän väliä lepäämään, katselemaan ja ihmettelemään satumaata ympärillämme. Saunalla vesi alkaa heti jäätyä saavissa.



Ennen saunan lämmitystä lähdetään lumikenkäretkelle. Sitten lämmitetään saunaa ja keitetään lohikeittoa. Saunotaan pitkään ja hartaasti. Saunan lattia on jääkylmä, mutta ylhäällä lauteilla löylyt tuntuvat ihanan pehmeiltä ja lämpimiltä. Välillä lisätään puita kiukaaseen ja kuunnellaan tulen huminaa. Käydään vilvoittelemassa ulkona lumihangessa.


Iltaa vietetään takkatulen lämmössä. Neulon alkua uudelle villapaidalle. Rupatellaan ja syödään mutakakkua. Kaikki on lämmintä ja rauhallista. Matkalla huussille ihaillaan tähtitaivasta ja kummastellaan aina vain kiristyvää pakkasta. Makuupussissa kuuntelen toisten mukavaa jutustelua. Olen samaa mieltä. Sitten nukahdan. Nukun yön tyytyväisenä ja autuaan tietämättömänä yöllisestä mökinlämmityskriisistä.



Seuraavana aamuna herään ensimmäisenä. Sytytän tulen kamiinaan ja takkaan. Keittelen kahvivettä. Jatkan villapaitaani kynttilän valossa ja syön suklaata ensimmäisen illan lammikko-onnettomuudessa kostuneesta irtokarkkipussista. Haen puita liiteristä ja unelmoin. Tällaista elämää minä haluaisin elää. Haluaisin herätä joka aamu luonnon keskeltä. Katsella aamukahvia juodessani kaukaisen tunturin takaa kajastavaa aamua ja hakea puita liiteristä tähtitaivaan loisteessa. Tehdä kaiken hitaasti ja nautiskellen. Tuntea että kahvin keittäminen on yhtä tärkeää kuin sen juominen.



Päivällä lähdetään läheiselle vaaralle katsomaan kauas. Ollaan koko ajan pakahtumaisillamme kaikesta kauneudesta ja kaamospäivän pastellinsävyisestä taivaasta. Nousemme korkeammalle ja maisema muuttuu, jos mahdollista, yhä kauniimmaksi.



Ylhäällä istuskellaan postikortissa. Tervehditään aurinkoa. Juodaan lämmintä kaakaota ja paistetaan nuotiossa makkaraa.


Palataan mökille ja viimeisen illan kunniaksi lasketaan joen törmältä pulkkamäkeä. Pelataan Uunoa ja vain ollaan.



Seuraavana aamuna jätetään hyvästit satumaalle. Luodaan viimeiset katseet törmän päällä nököttävään mökkiin ja lähdetään mielet virkeinä kohti tulevaa vuotta. Paluumatkalla piirrän auton huurteiseen ikkunaan sydämen. Ja toisenkin. Ja katselen ohi vilisevää pastellimaisemaa. Ajatukset kääntyvät jo kotiin ja kissoihin. Miten mirrini ovat pärjänneet ja siihen, miten mukava on päästä nukkumaan omaan sänkyyn. Miten mukavaa, kun vettä tulee hanasta eikä sitä tarvitse kantaa avannosta. Helpossakin elämässä puolensa... Ennen kaikkea minulla on kuitenkin ikävä kotiin.

  • Iiris | Kehräten

30.12.2020



Alkusyksystä ostin palan metsänvihreää pellavaa sillä ajatuksella, että ompelisin siitä itselleni mekon. Ennen joulua innostuin viimein ompelemaan. Kai koska halusin itselleni jotain kaunista jouluksi. Aika ihana joulumekko siitä tulikin.



Pidän pellavasta materiaalina. Se on juhlavampaa kuin tavallinen puuvilla, mutta sopii hyvin myös arkikäyttöön. Pellava on kestävää ja hengittävää ja todella helppoa ommella. Riippuu toki pellavasta, mutta ainakin tämä minun vihreäni on myös ihanan pehmeää ja laskeutuvaa. Jos jotain negatiivista pitäisi sanoa, niin pellava rypistyy todella helposti. Vaikka olen kuullut myös sanottavan, että pellavavaatteessa se oikeastaan kuuluu asiaan. Joten kai siitä sitten ei tarvitse välittää.



Halusin mekostani kauniin ja tyttömäisen. Erityisesti tykkään noista poimutetuista hihoista sekä kookosnapeista. Vyötärön sekä hihojen poimutelmia lukuun ottamatta halusin pitää mekon yksinkertaisena, joten tein siihen mahdollisimman vähän näkyviä saumoja ja tikkauksia. Kompromissina jouduin tekemään yläosaan kaarrokkeen, jotta sain kankaan riittämään. Minusta se ei aivan sovi tyyliin, mutta menee kai se noinkin.


Sen lisäksi, että halusin mekon näyttävän hyvältä, halusin sen myös tuntuvan hyvältä päällä. Koska kangas ei jousta, kaavoitin mekon sopivan väljäksi, jotta se on varmasti mukava eikä kiristä mistään. Epämukavat vaatteet tahtovat jäädä minulla aina käyttämättä.



En tiedä moniko muistaa, kun elokuussa kerroin tuunaamistani kesävaatteista. Silloin jäi tuunaamatta tuo harmaa pellavamekko, jonka päällä Muru niin söpösti kyhjöttää. Mekon miehusta ei ole koskaan istunut kauniisti, joten se päällä on ollut aina jotenkin epävarma olo. Ajattelin, että siitä saisi muokattua kauniin napitettavan laskoshameen. Ja nyt viimein sain sen tehtyä. Minusta siitäkin tuli aivan ihana. Ompelin hameeseen samanlaiset, mutta hieman pienemmät kookosnapit kuin vihreään mekkoon. Olen ehkä rakastunut noihin nappeihin! Vyötärönauhan sisään ompelin leveän kuminauhan, jotta hame olisi mukavampi päällä ja minusta se näyttää noin myös kauniilta.



Tämä taitaa olla viimeinen postaukseni tänä vuonna. Joten onnellista uutta vuotta kaikille! Minulla on tulevasta vuodesta mukavan toiveikas olo, saa nähdä mitä kaikkea se tuo tullessaan. Nyt minä taidan lähteä ostamaan itselleni uudenvuoden kukkia joululahjaksi saamaani vaaleanpunaiseen maljakkoon. Tuntuu hyvältä, kun vuoden pimein päivä on jo takana ja ollaan menossa kevättä kohti. Ehkä tänne pohjoiseenkin saadaan kohta taas valoa.

19.12.2020



Eräs päivä ystäväni ehdotti, että maalattaisiin. Ja niin me maalattiin. En jaksanut keskittyä, maalata mitään oikeaa. Tarkoitan niin kuin oikeaa maalausta. Suunnitella jotain kivaa ideaa, luonnostella ja miettiä värejä ja sen sellaista. Teki mieli vain sotkea, kokeilla ja roiskia. Joten päätin tehdä joulukortteja.


Maalasin runsaalla vedellä ja värillä epämääräisesti kuusta muistuttavia läiskiä (vakka osa kuusista muistuttikin ehkä enemmän kummallisia jäätelöpuikkoja). Niin ja eksyi joukkoon yksi tonttulakki ja joulupallokin.



Toisena päivänä, kun tuntui, että minulla olisi kärsivällisyyttä yksityiskohdille, leikkasin kuuset kuviosaksilla irti paperiarkista ja liimasin palat pahvin värisiin korttipohjiin. Koristelin kuuset valkoisella geelikynällä ja kultaisella glitter liimalla. Minusta niistä tuli aika ihania.


Tykkään itse tehdyistä korteista ja lahjoista. Tuntuu, että niissä on mukana enemmän ajatusta ja rakkautta. Tai siis, niihin on käytetty aikaa ja usein tehdessä tulee ajateltua kortin tai lahjan saajaa, kaikkia yhteisiä hetkiä ja mukavia asioita.



Rakastan joulua. Joululauluja, kynttilöitä, kanelin ja piparin tuoksua. Joulupuuroa. Jouluaskarteluja ja joulutähtiä. Piparitaloja. Tonttujuttuja ja salaisuuksia.



Minulla on ollut aikaa puuhailla. Olen leiponut pipareita ja tehtiin ystävän ja siskon kanssa söpö pieni piparikylä purkkiin. Tänä vuonna en jaksanut nipottaa yksityiskohdista. Tein mökkini vähän sinnepäin. Pikeeristä kun tuli hieman liian paksua ja koristeluista oli siksi hankala saada täydellisen siistejä. Mutta me ei jaksettu välittää ja lopputuloksesta tuli silti tosi söpö. Ja ennen kaikkea hermot eivät kiristyneet, kun ei jaksanut olla turhan tarkka.



Marraskuun lopussa ripustettiin olohuoneen ikkunaan joulutähti. Ja kynttilöitä on poltettu jo kaksi isoa paketillista. Tämä pimeys suorastaan vaatii joulutähtiä ja kynttilöitä. Ja läjäpäin tunnelmavaloja.


Piristystä kaamokseen on tuonut myös tonttu, joka rakastaa arvoituksia ja yllätyksiä. On parasta, kun yllättäen kesken harmaan päivän tonttu on taas keksinyt jotain, piilotellut joulupalloja tai keksinyt arvoituksia ratkottavaksi. Ja kun arvoitus ratkeaa, saa jalkaan pehmeääkin pehmeämmät kissasukat. Kissasukat jalassa on helppo uskoa satuihin. Uskokaa pois, meillä asuu ihan oikea tonttu! (Onko joku väittänyt, että tonttuja on vain kodeissa, joissa asuu lapsia? Minusta tonttuja on kaikissa kodeissa, joissa uskotaan tonttuihin, eikö niin.)



Aivan erityisen iloinen olen ollut meidän kuusesta. Joulukuun ensimmäinen päivä käytiin hakemassa kuusi tunnelmallisesti autolla Tokmannilta. Kissat olivat ihmeissään ja niin mekin. Että meillä on ihan oma ja ihan oikea kuusi!


Minulla on ollut sellainen kummallinen ajatus, että ennen kun voi hankkia ison oikean joulukuusen, pitää olla omakotitalo, lapsia ja asuntolaina. Tai vähintäänkin pitää viettää joulu siellä, minne sen kuusen hankkii. Mutta kuka niin on väittänyt? Ei kai kukaan. Tänä vuonna koin valaistumisen ja tajusin, että jos haluan kuusen niin sitten hankin kuusen. Niin yksinkertaista. Ja siinä se on nyt ollut kolmatta viikkoa. Että ehditään nauttia siitä, ennen kuin lähdetään kotikotiin joulun viettoon.



Yhtenä päivänä leikittiin joulua muutaman ystävän kanssa. Toisin sanoen vietettiin pikkujouluja, syötiin joulupuuroa, joululimppua ja rieskaa joulukinkulla ja torttuja. Ja tietenkin suklaata. Neulottiin ja höpötettiin. Ja ihailtiin meidän kaunista kuusta.



Meidän pienet mirrit ovat olleet väsyneitä kaamoksesta. Niin kuin minäkin. Päiväunet ovat olleet parasta. Ja löhöily sängyllä tai sohvalla. Villasukkien neulominen keinutuolissa. Ja kynttilöiden polttaminen, kuten tuli jo sanottua.


Vain muutaman kerran olen jaksanut lähteä ulos ihmettelemään. Ei kai ole tehnyt mieli, kun on ollut sellaisia pimeitä, vähälumisia ja räntäsateisia päiviä. Mutta torstaina oli tämän vuoden ensimmäinen ihana vaaleanpunainen pakkaspäivä. Heti oli pakko päästä ulos. Ja onneksi menin, katsokaa nyt miten kaunista!



Maisema kuin maalaus. Vaaleanpunainen taivas, siniharmaat vaarat ja tontun polku muuten koskemattomassa lumihangessa. Sydän ihan pakahtuu.


Ja juuri kun luulee, ettei mikään voisi olla parempaa, nousee joesta usvaa muuttaen maiseman aivan satumaiseksi.




Seuraa minua

Instagramissa

  • Instagram
blogit-150x60.png

Arkisto:

Ota yhteyttä: kehraten@kehraten.fi

©2020 by Kehräten