Välillä elämä ahdistaa

14.10.2022

Istun sohvalla neulomassa joululahjasukkia ja toivon, että kaikki muu hoituisi itsestään. Välillä nousen päästämään kissat ulos lintuja kyttäämään. Ulkona lehtipuhaltimet pauhaavat ja minä haluaisin päivittää blogia, mutta en pysty. Puristava raskaus rintakehällä on tuttu vieras taas.

Olen haalinut elämääni liikaa kaikkea. Ajatukseni vilisevät velvollisuuksia ja suunnitelmia, joita en ehdi tai jaksa toteuttaa. Uusi koulu tuntuu vievän kaikki voimani, vaikka oikeastaan en tee senkään eteen juuri mitään. Ajatteleminen ja stressaaminen on aivan tarpeeksi.

Ajattelin, että haluaisin, jaksaisin ja pystyisin jo tekemään jotain tulevaisuuteni eteen. Opiskelemaan lisää yrittäjyyttä, ja tekemään jotain konkreettista haaveideni toteuttamiseksi. Nyt kaduttaa. Olisi ollut helpompaa jatkaa entiseen rataan ja antaa asioiden vain olla. Tuntuu, ettei mistään tule mitään kuitenkaan.

Mielelläni olisin ihminen, joka kääntää kaiken hyväksi. Ahdistuksen voitoksi, pelon voimaksi, vaikeudet onnistumiseksi. Mutta minulla ahdistus muuttuu usein lamaannukseksi, pelko välttelyksi ja vaikeuksia kohdatessani haluaisin lähinnä luovuttaa. Mielelläni olisin ihminen, joka kääntää surun merkitykseksi, yksinäisyyden itsenäisyydeksi ja näkisi keskeneräisyyden oppimisen mahdollisuutena. Mutta elämä ei useinkaan tunnu toimivan niin. Minun suruni muuttuu usein epätoivoksi, yksinäisyys saa kaiken tuntumaan merkityksettömältä ja keskeneräisyyden onnistun näkemään lähinnä epäonnistumisena.

Toipuminen tuntuu usein toivottoman hitaalta ja elämä tahmealta.

Välillä toivoisin, että joku eläisi elämän puolestani. Että voisin käpertyä pehmeän peiton alle, antaa jonkun muun hoitaa kaiken ahdistavan. Turvapaikastani tirkistellä elämäni etenemistä, asioiden järjestymistä. Antaa jonkun muun kantaa kaiken pelon ja häpeän. Jonkun muun tuntea ahdistuksen. Antaa jonkun muun hoitaa velvollisuuteni, käydä koulun puolestani, laatia liiketoimintasuunnitelmani, neuloa joululahjasukkani. Tehdä villahousuni, ommella kauluspaitani, kukkahameeni ja kylpytakkini. Virkata mattoni, nikkaroida pöytäni, päivittää blogini.

Antaa jonkun muun taistella puolestani.

Toisena hetkenä taas olen melkein innoissani. Innoissani monista mahdollisuuksista, minulle tarjoutuneesta uudesta kuvitusprojektista. Innoissani uudesta valoisasta kodista, johon muutan marraskuun lopussa. Innoissani elämästä, mahdollisesta kuvittajanurasta, uudesta kuosista ja omasta kirjasta.

Välillä tuntuu, että elämä on avoinna, maailma täynnä uusia innostavia ihmisiä, uudet ihmissuhteet täynnä mahdollisuuksia.

Onneksi näitäkin hetkiä on.

Ehkä yritän vain sanoa, että olen täällä ja kaikki on hyvin, vaikka välillä ahdistaa eikä mikään tunnu onnistuvan. Että täällä olen, räpiköin lamaannusta vastaan ja yritän saada jotain aikaan. Että vitriinikaappipostaus on tulossa sitten, kun on sen aika ja kaikki muukin ehkä järjestyy aikanaan.

(Tämän lintutytön koivikossa maalasin kesällä ystävälleni valmistujaislahjaksi. Se ei oikeastaan liity aiheeseen, mutta se on söpö ja syksyinen, joten olkaa hyvä.)

Muutoksia ja epävarmuutta

16.4.2022

En osaa sanoa, mitä minulle kuuluu.

On tyhjä olo.

Ja minulla on edessä muutto.

Ahdistaa muuttoon menevä raha ja se, kun sitä ei ole.

Ahdistaa kaiken aikaa nousevat hinnat. Ahdistaa yksin asumisen kalleus ja bussikortti ja terapiamaksut. Ja kissojen ruuat, kun nekin joutuu kohta maksamaan yksin.

Ahdistaa tulevaisuus ja itsensä elättäminen ja työ ja kaikki se, mikä ei ole vielä selkeää. Kaikki se, missä kyseenalaistan ja epäilen itseäni. Onko minusta siihen? Osaanko mitään? Miten jaksan? Olenko vain liian laiska ja mukavuudenhaluinen tekemään työtä?

Ahdistaa epävarmuus ja se, että edelleen pohdin näitä samoja kysymyksiä kuin vuosi sitten. Tai oikeastaan samoja kysymyksiä, joita olen pohtinut viimeiset viisitoista vuotta.

Miksi edelleen jumitan tässä samassa tilanteessa? Mistä löytyisi pitkäjänteisyyttä ja ennen kaikkea rohkeutta tehdä asialle jotain?

Tuntuu haikealta jättää Rovaniemi taakse ja kaikki täällä yhdeksän vuoden aikana koettu. Tuttu kauppareitti ja tutut kauniit lempipaikat. Lyhyet välimatkat ja se, ettei paikasta toiseen siirtymiseen tarvita Google Mapsia tai paikallisbussia.

Ja tietysti tulee ikävä tänne pohjoiseen jäävää siskoa ja ystäviä. Jännittää, mitä pitkä välimatka tekee vanhoille ja uusille ystävyyssuhteille. Siskostani en tule pääsemään eroon, vaikka asuisin toisella puolella maapalloa, joten se ei niin paljon huoleta :D

Jännittää uusi paikkakunta ja uusi koti. Jännittää pitkästä aikaa yksin asuminen ja pitkä pyöräilymatka siskon perheen luokse, jos oman kodin hiljaisuus ja yksinäisyys alkaa ahdistaa.

Jännittää uudet ympyrät ja ihmiset. Löydänkö ystävää, jonka voin pyytää kahville tai teelle kymmenen minuutin varoitusajalla? Tai jonka oven taakse voin ilmestyä varoittamatta ja olla silti varma, että olen tervetullut käymään. Ystävää, jonka seurassa kelpaan räjähtäneenä ja jonka vierailua ennen ei tarvitse kaivaa imuria esiin tai loihtia pikaisesti tarjottavaa kahvipöytään.

Löydänkö itselleni uudet lempipaikat ja parhaat haaveilukivet, joilla istuskella yksin kuuntelemassa liikenteen ja tuulen huminaa?

Ja kaikesta tästä huolimatta, olen myös innoissani. Innoissani uudesta kodista ja uudesta kotikaupungista. Uusista mahdollisuuksista ja ihmisistä. Pyöräilymatkan päässä asuvasta siskon perheestä. Monista ystävistä, jotka sitten ovat 600 km lähempänä minua, vaikka eivät silti edelleenkään asu samassa kaupungissa. Pidemmästä kesästä ja valoisammasta talvesta. Kauniista kaupungista ja järvistä ja vehreästä luonnosta.

Tuntuu uskomattomalta, että olen nyt oikeasti muuttamassa. Minulla on aina ollut sellainen tunne, että jossain vaiheessa tulen muuttamaan pois Rovaniemeltä. Ei sillä, etten tykkäisi tästä kaupungista. Tämä on sopivan pieni kaupunki ja täällä on keskustassakin asuessa luonto lähellä, mutta minulla on ollut täällä sellainen olo, että olen syrjässä ja kaukana kaikesta ja kaikista. Ehkä koska lapsuudenkoti on ollut kaukana ja viimeistä kolmea vuotta lukuun ottamatta kaikki sisaruksenikin ovat olleet kaukana.

Mutta en minä tiedä, onko se syrjässä ja sivussa olemisen tunne oikeasti kiinni siitä, missä asun. Voihan se myös olla tunne, joka on osa minua eikä katoa paikkakuntaa vaihtamalla.

No mutta, se tästä muutosta ynnä muusta. Nyt lähden kauppaan ja alan sämpylöiden leivontaan ja ruuan tekoon. Ystävä tulee tänään junalla luokseni pääsiäisen viettoon. Se on aika ihanaa.

Ai niin, kuvituksena oleva maalaus on parin vuoden takaa. Se sisältää aika paljon Iirismäisiä elementtejä kuten koivut ja keinu ja sininen värimaailma. Se ei liity millään tavalla kirjoittamaani, mutta onpahan jotain mitä katsella.

Water Lilies -neuletakki ja kuulumisia

15.3.2022

Siitä asti, kun näin viime kesänä Laine-lehden Instagramissa ensimmäiset kuvat ihanasta Water Lilies -neuletakista, olen tiennyt, että haluan tehdä tällaisen itselleni. Niinpä toivoin joululahjaksi tätä neuletakkia varten Knitting for Olive:n Heavy Merinoa (sävyssä soft aqua) ja joulupäivänä pääsinkin jo neulomaan.

Tämä oli siitä erilainen projekti, että neuloin melkein koko neuletakin tunnollisen tarkasti ohjetta noudattaen. Neuletakki neulottiin alhaalta ylös ja merkittävimmän ohjeesta poikkeamisen tein vasta aivan työn lopussa, kun päätin neuloa pääntiestä hieman ohjetta pienemmän. Sovittaessa nimittäin huomasin kaarrokkeen olevan aavistuksen liian pitkä ja pääntietä muokkaamalla sain sen asettumaan ylemmäs, jolloin kainalot eivät jääneet roikkumaan häiritsevän alas. Toinen vaihtoehto olisi ollut purkaa koko kaarroke ja neuloa se uudelleen hieman pienemmillä puikoilla, mutta siihen en jaksanut alkaa. Oikein hyvä siitä tuli näinkin, sillä se on ollut varmasti yksi eniten käytössä olleista vaatteistani nyt alkuvuodesta.

Tämä projekti valmistui muutamassa viikossa heti joulun jälkeen. Välipäivinä minulla oli paljon aikaa neuloa ja innostusta riitti, koska olin haaveillut tästä neuletakista jo niin pitkään. Kaarrokkeen pitsikuviokin oli yllättävän yksinkertainen, vaikka neljän silmukan oikein yhteen -kavennukset eivät oikein olleet minun juttu. Kai minulla sitten on aika tiukka käsiala... No, pienellä rannesäryllä siitäkin selvittiin.

Koko alkuvuosi on hurahtanut nopeasti, enkä lopulta saanut päivitettyä blogia kertaakaan tammi- ja helmikuun aikana. Vaikka ei se mitään. Nyt olen täällä taas ja tästä eteenpäin minulla toivottavasti on enemmän aikaa keskittyä myös tähän.

Viime postauksessa ärsyttävästi vihjailin johonkin isoon projektiin, joka minulla on työn alla. Ehkä minä nyt uskallan kertoa, että pääsin kuvittamaan erästä lastenkirjaa. Nyt kuvitustyö alkaa olla paketissa ja minä olen helpottunut. Ei sillä, etten olisi tykännyt työstä. Tykkäsin siitä kovasti ja nautin sen tekemisestä, mutta olihan se välillä aikatauluista stressaamista ja oman epävarmuuden kanssa painimista.

Olen ylpeä itsestäni. Ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan sekä siitä, että uskalsin ottaa haasteen vastaan, vaikka jännitin etukäteen jaksamistani sekä osaamistani. Olen onnellinen, että yksi pitkäaikaisimmista haaveistani on nyt toteutunut. Nyt pitäisi vain malttaa odottaa syksyyn, että pääsen näkemään kirjan valmiina ja painettuna.

Muutenkin minulle kuuluu aivan hyvää. Jaksaminen ja mielialat vaihtelee, mutta sehän kuuluu elämään. Kokonaisuutena kaikki on hyvin ja minä iloitsen lisääntyvästä valosta ja keväästä ja ihmettelen, mitä tekisin kaikella tällä yhtäkkiä vapautuneella ajalla. No ei vaan minulla on kyllä suunnitelmia vaikka muille jakaa. Lähtien tästä blogista aina oman kirjan kirjoittamiseen, kuosien suunnitteluun ja kaikkeen mahdolliseen.

Nyt taidan lopettaa tältä erää. Lisää kuulumisia ja muita juttuja sitten joskus toiste. Nyt kun pitkä blogihiljaisuus on rikottu, on taas toivottavasti helpompi alkaa päivittää vähän aktiivisemmin.