Blogi-inspiraatio hukassa

18.8.2021

Ulkona sataa ja on harmaata. Aamukahvin jälkeen avaan koneen ja yritän kirjoittaa blogiin uuden postauksen, kesän neuleista ja muustakin. Mutta kirjoittaminen takkuaa. Tunnissa saan aikaan kaksi lausetta ja pahan mielen. Puristavan tunteen rintaan ja halun luovuttaa. Tyhmä blogi ja tyhmät neuleet. Tyhmät kuvat ja tyhmä minä, kun kuvittelin saavani tästä jotain järkevää aikaan. Ja ihan tyhmä elämä, kun mikään ei onnistu. Suljen koneen ja pakenen sohvalle neulomaan raitapipoa. Sen minä ainakin osaan. Yksi oikein ja yksi nurin. Ja niin edelleen. Neljännen kerroksen jälkeen värin vaihto ja taas jatkuu. No niin. Kyllä tämä tästä vielä.

Siinä neuloessani rauhoitun vähän ja ajattelen blogia. Mietin kaikkea, mitä haluaisin sen olevan. Mitä kaikkea kirjoittaisin ja postaisin jos vain saisin aikaan ja jaksaisin. Mistä kaikesta kertoisin, jos vain rintaa puristava ahdistus ei aina tekisi kaikkea niin hitaaksi ja vaikeaksi. Tai millaisesta elämästä haluaisin kertoa. Välillä olisi kiva kirjoittaa jostain muustakin kuin "äkkiä verhot kiinni, käperrytään peiton alle ja unohdetaan kaikki" -elämästä. Jostain muustakin, kuin "juodaan kahvia ja silitellään kissoja ja sitten vähän neulotaan. Sitten ahdistutaan taas ja levätään. Ja sitten taas jotain vähän yritetään." Älkää kysykö, en tiedä itsekään mitä selitän. Kai yritän vain sanoa, että välillä kyllästyttää tämä minun elämä.

Kyllästyttää se, miten vaikealta tuntuu saada aikaan. Miten en jaksa olla tarpeeksi aktiivinen. Postata tarpeeksi usein. Julkaista kuvia Instagramiin tai kommentoida muiden tekemisiä ja osallistua keskusteluun. En jaksa yrittää näyttää mukavalta ja kiinnostavalta ja tutustumisen tai seuraamisen arvoiselta. En jaksa panostaa feediin ja blaa blaa blaa. Toiset tekee sen kaiken niin helposti. Ovat mukavia ja iloisia. Suunnittelevat kauniita ja monimutkaisia neulemalleja ja kirjoittavat niihin ohjeita. Kommentoivat ja tykkäävät ja jakavat muillekin hyvää mieltä. Välissä pyörittävät yritystoimintaa, hoitavat lapsensa ja sitten nauhoittavat nopeasti uuden podcast-jakson YouTubeen. Ja minä vain makoilen sängyllä kissaläjässä. Ihmettelen toisten reippautta ja katselen uusia pellavahousujani, jotka voisin kuvata, jos jaksaisin ja sitten vaikka jonkun kuukauden päästä julkaista niistä jotain blogiinkin, jos saan aikaan. Ja tiedän tiedän, vertailu on typerää, mutta minkäs teet. Joskus ajatukset lähtevät niille raiteille. Oikein haluavat rypeä itsesäälissä ja nähdä kaiken mahdollisimman mustana. Kuvitella, että muille kaikki on jotenkin helpompaa.

Vaikka katsokaa nyt. Näin ihanat pellavahousut olen ommellut. Neulonut söpöä raitamyssyä ja ystävälle kaikenlaista, mistä kerron ehkä ensi kerralla. Välillä maalannut hyvällä mielellä ja onnistunut, ollut tyytyväinen itseeni. Mutta blogi-inspiraatio tuntuu olleen kadoksissa. Töiden kuvaaminen ja niistä kirjoittaminen ei ole huvittanut. On tuntunut turhalta koko blogi. Tyhmältä ja turhalta. Kai se on se sama vanha epävarmuus. Että miksi edes pidän tätä blogia, kun maailmassa on jo niin paljon parempia, kauniimpia, kiinnostavampia ja blogeja ja podcasteja ja YouTube-kanavia ja kaikkea. Paljon taitavampia ja kokeneempia käsityöharrastajia ja paljon iloisempia ja itsevarmempia ja kiinnostavampia ihmisiä kuin minä. Mitä annettavaa minulla enää on niiden kaikkien rinnalla? Tyhmä blogi ja tyhmä minä, parempi vain viimeinkin luovuttaa.

Olen pohtinut paljon myös blogini sisältöä. Kun välillä tämä kokonaisuus tuntuu aikamoiselta sillisalaatilta. Neulontaa, ompelua, askartelua, taidetta, itsetutkiskelua, mielenterveyspohdintoja, päiväkirjan pitämistä, luontoa ja tunnelmointia ja arjen hetkien kuvausta yhtenä iloisena sekamelskana. En oikein tiedä, mitä tämä blogi haluaa olla ja onko sitä tarpeen edes lokeroida. Kai se saa olla minun näköiseni. Sillisalaatti niin kuin luovuuteni. Tarkoitan, että minua on aina kiinnostaneet monet asiat, kuvataide ja käsityöt, psykologia ja kirjallisuus ja luonto. Kai se sitten saa näkyä täällä blogissakin.

Blogit.fi:ssä olen kuitenkin joutunut antamaan blogilleni lokeron ja välillä se aiheuttaa paineita. Kun olen asettanut blogini käsityöblogien lokeroon, eikö silloin edes puolet postauksista pitäisi olla käsityöaiheisia? Mutta minulla niitä on ehkä yksi neljästä. Jos aina sitäkään. Oikeastaan käsityöaiheiset postaukset ovat minulle kaikista vaikeimpia tehdä. Niissä tunnen oloni kaikista epävarmimmaksi. Kysyn itseltäni, onko minulla tästä oikeastaan mitään sanottavaa ja mitä uutta voin antaa? Taas yksi uusi raitapipo tähän maailmaan? Turhaa jaarittelua langan laadusta ja neuloksen pehmeydestä? Epäonnistuneita kuvia ja väkinäisiä poseerauksia? Miksi kirjottaisin ohjeen tähän mattoon, kun en oikeastaan kehtaa kannustaa ketään sellaista neulomaan. Kädet vain väsyy ja mattokin venyy niin että hermot menee. Pelottaa, että joku vielä suuttuu huonosta ohjeesta ja huonosta matosta. Ja ensimmäinen pipo-ohjekin pitäisi tehdä uudestaan, ettei kukaan vain tee vahingossa liian löysää pipoa ja pahoita mieltään. Kun siinä on ehkä vähän liikaa niitä silmukoita. Ja ja ja ja ja. Varmaan tuun hulluksi ihan kohta.

Itselle tärkeimpiä ja ehkä myös helpoimpia ovat tällaiset oman elämän ja ajatusten pohdinnat. Päiväkirjapostaukset. Mutta en ole varma, kuka näitä jaksaa lukea tai kiinnostaako ketään. Mutta näitä teenkin lähinnä itseäni varten, joten sillä ei ole niin väliä.

No niin. Yhteen vetona. En tiedä pitäisikö tämän olla käsityöblogi lifestyle-mausteella vai erikoinen lifestyle-blogi käsityömausteella. Taideblogi vai mielenterveysblogi vai ei blogi ollenkaan. Sitä miettiessäni olen antanut sen olla kaikkea yhtä aikaa ja ei mitään silloin kun ei ole huvittanut. Tai siis silloin en yleensä postaile, kun minua hävettää liikaa ja olen sitä mieltä, ettei tämän pitäisi olla blogi ollenkaan.

Äsken sytytin kynttilät ikkunalaudalle. Keitin toisen kupin kahvia ja yritin uudestaan. Annoin itselleni luvan kirjoittaa siitä, mitä on mielen päällä. Blogilukostani ja kaikesta. Ja huomaatteko? Tässä sitä ollaan, postaus melkein valmiina ja paremmalla mielellä. Ehkä ensi kerralla sitten niitä neulejuttuja. Mutta sitä ennen minä otan rennosti, silitän taas muutaman hetken kissoja, neulon pipoa ja sen sellaista.