Harmaata

11.10.2020

Välillä päivät ovat harmaita, tukahduttavan harmaita.

Pysähtyneen hetken peittää raskas sumu. Elämä näyttää epätarkalta, vääristyneeltä, kuin katselisi vain sen heijastusta lähes tyynessä vedenpinnassa. On vaikea nähdä aamuauringon valaisemia aukkoja muuten niin tasaisen harmaassa pilvipeitteessä. Vaikea nähdä lupausta kirkkaammasta tulevaisuudesta.

Mutta jos jaksaa nostaa katseensa tummanharmaasta harmaudesta, voi nähdä sen. Ja paljon muutakin.

Syksyn riisumien oksien mustat siluetit, joita täplittävät yksittäiset oranssinruskeat lehdet. Tai tuo hento aavistus sinivihreää koivun rungolla kasvavassa jäkälässä. Ja katso, tämä oksa on edelleen täynnä kirkkaan keltaista ja vihreää.

Aivan kuin kurkkua kuristava yksinäisyys hitaasti sulaisi suruksi. Aivan kuin rintaa puristava ahdistus hieman hellittäisi. Aivan kuin kaikkialle tunkeutuva raskas sumu enää vain lempeästi pehmentäisi elämän viiltävän teräviä ääriviivoja.

Punaisen lehtikaton alla kaikki näyttää taas hetken henkeäsalpaavan kauniilta.