Meidän Muru
24.3.2020
Muru, Murukka, Mupsu, Mupsukka, Mummeli, Mulperi, Katti Pattinen, Kissalimppu, Höpökatti... Mitä näitä nyt on. Meidän Muru esittäytyy.
Muru on oikea Prinssi Ruusunen. Sievä ja suloinen ja pitää vaaleanpunaisesta. Ja lisäksi vielä omistaa oikein miehekkään nimen :D. Mutta katsokaa nyt, mikä söpönen. Eihän tämmöisellä höpsökällä voi olla vähemmän hempeää nimeä... Oikeasti siskoni ei heti keksinyt Murulle nimeä, joten sanottiin sitä sitten vaan muruksi. Ja niin siitä lopulta tuli Muru.
En ole ollut eläinihminen. Meillä ei lapsuudenkodissani ole ollut lemmikkiä, johtuu varmaan siitä. En ole osannut olla eläinten kanssa, en ole tiennyt miten niiden kanssa pitäisi toimia, mitä ne ajattelevat. Siskoni halusi kissan ja minä en halunnut sanoa ei (ja olen kyllä itsekin joskus haaveillut kissasta). Joten Muru muutti meille viime joulukuun alussa. Nyt muru on jo puolivuotias pötkylä. Ja on vienyt sydämeni. Olen salaa adoptoinut Murun omaksi kissakseni. Eikä Muru ole pannut vastaan, niin kerta.
Muru tykkää hengailla eteisessä. Nukkua kenkien keskellä tai siskoni kirpparikassissa. Leikkiä peilin takana tai katsella lintuja ja muuta pihan elämää ikkunalaudalla (kuten ikkunaan ilmestyneistä kuononjäljistä voi päätellä).
Lisäksi Murun lempipuuhaa on sängyn petaamiseen osallistuminen peiton ja päiväpeiton alla möyrimällä ja muuten vaan sängyn päällä hyppimällä. Neulomiseen osallistuminen lankakerällä leikkimällä tai puikkoja puremalla. Ja maalatessa maalauksen päällä tassuttelu. Tai tietokoneen näppäimistön päällä makaaminen. Muru haluaa olla mukana kaikessa, mitä tapahtuu. Välillä se on rasittavaa, mutta samaan aikaan sulattaa sydämen...
Muru on vähän hassu. Pelkää uusia ihmisiä ja tilanteita. Ja lääkärissä käynti on pelottavinta maailmassa. Kuka nyt sellaista pelkäisi... Toisaalta Muru on utelias ja kiinnostunut kaikesta uudesta. Uusia asioita pitää vaan saada lähestyä rauhassa omaan tahtiin. Oli sitten kyseessä uusi kiipeilypuu tai ruokakuppien alle ilmestynyt omituinen muovinen alusta. Tällä hetkellä harrastetaan seikkailua rappukäytävässä ja valjaisiin totuttelua. Voi miten jännittävä paikka rappukäytävä onkaan! Ja valjaat, niin inhottavat, mutta kun kuitenkin tekisi mieli päästä rappukäytävään...
En olisi uskonut, miten paljon iloa voi saada pienestä kissasta. Muru on saanut kodin tuntumaan kodilta ja opettanut minut nauttimaan lepäämisestä, rauhasta ja yksin (Murun kanssa) olosta. Olen myös nauttinut Murun touhujen seuraamisesta, sen höpsötyksistä, nauramisesta. Olen ollut onnellinen, kun minulla on joku, joka iloitsee, kun herään, odottaa minua kotiin, tarvitsee minua. On paras tunne, kun kissa käpertyy kehräten syliin tai kainaloon ja vaatii rapsutuksia.
Muru on opettanut minua elämään hetkessä ja sietämään pientä epäjärjestystä kodissamme. Tässäkin suhteessa harjoittelen periksi antamista. Olen ylpeä itsestäni, kun en ole viitsinyt edes aloittaa taistelua kissankarvoja vastaan. Kun en yritä päästä niistä eroon, ne eivät häiritse minua.
Niin no... Robotti-imuri olisi silti kiva...
