Opettelen luovuttamaan
Päivitetty: 2. huhtik. 2020
9.3.2020
Viime syksynä kuulin jossain sanottavan, että luovuttaminen vaatii rohkeutta. Ja olen siitä asti makustellut asiaa mielessäni. Uskon siihen. Niin sen täytyy olla.
Koko elämäni olen sinnitellyt, yrittänyt pitää asioita hallinnassani. Suoritunut kouluista ja opinnoista, hankkinut itselleni työpaikkoja, pärjännyt. Olen siinä liiankin hyvä, pärjäämisessä. Nyt minun on tullut aika opetella hellittämään, luovuttamaan, antamaan periksi. Opetella kyseenalaistamaan ääntä sisälläni, jonka mielestä kaikki on hyvin ja mitään apua ei tarvita. Opetella luottamaan, että maailmani ei romahda, vaikka en pysty tai selviydy. Että välillä on hyvä pyytää apua, sanoa etten jaksa, hellittää otetta ohjista, ehkä jopa antaa ne hetkeksi jonkun muun käsiin.
Minun on tullut aika ymmärtää, en pysty hallita elämääni, sen yrittäminen vie kaikki voimani. Nyt annan periksi, luovutan. Ehkä löydän jotain uutta. Olen jo löytänyt jotain uutta, elämänilon. Enkä halua enää menettää sitä.
Olen onnellinen, että kykenen luovuttamaan, antamaan itselleni luvan luovuttaa. Olen onnellinen, että elämäni on sellaisessa tilanteessa, että luovuttaminen ja hellittäminen tuntuu turvalliselta. Tuntuu, että mitään pahaa ei pääse tapahtumaan, vaikka hetken ottaisin aikaa itselleni, antaisin asioiden vaan olla, jopa luisua ulottumattomiin, jos niin on tapahtuakseen. Olen onnellinen, että minulla on joku, jolle kertoa, että haluan luovuttaa. Minun ei enää ole pakko pärjätä ja se antaa minulle tilaa ajatella, tuntea, toipua, etsiä itseäni.
Olen utelias näkemään, mitä luovuttaminen tuo tullessaan.
