Syyskukkia ja kuulumisia

14.9.2021

Herään aamun hämärään. Olo tuntuu niin ihanan lämpimältä ja turvalliselta, että minun tekisi mieli jäädä siihen, sulkea silmät hetkeksi, nukkua vielä vähän. Kissani odottavat siinä. Toinen kainalossani ja toinen vieressä pöydän päällä. Silmä kovana vahtivat minua. Odottavat, milloin nousen ja aamu voi alkaa. Aamukahvi mielessäni heitän peiton sivuun ja nousen.

Silmät sikkurassa istun keittiönpöydän ääressä. Hörpin aamukahvia ja katselen kun ulkona alkaa sataa räntää. Annan kissoille ruokaa ja päästän ne parvekkeelle leikkimään ja ihmettelemään räntäsadetta. Minä sytytän kynttilät ikkunalaudalle, avaan tietokoneeni ja kokeilen kirjoittaa jotain. Kirjoittaminen takkuaa taas. Yritän päästä sen yli ja kirjoittaa silti. Aloittaa siitä, mitä on nyt.

Sitten ajatukset kääntyvät menneeseen viikkoon. Aurinkotyttöön, joka kävi eilen kylässä ja saa edelleen hymyn huulille. Aamuun, jolloin kaikki tuntui olevan hyvin, puhuminen oli helppoa ja hymy ulottui silmiin asti. Viikkoon, jolloin yllätyin siitä, kuinka osasin olla oma itseni. Viikkoon, jolloin ihmeteltiin yhdessä, miten yhteen päivään voikin mahtua niin paljon kaikenlaista, jumppaa heti aamusta, keskusteluja ja rentoutumista, ulkoilua ja syömistä ja kaikkea. Iltaan jolloin nähtiin ystäväni kanssa kaksi "joutsenta", aurinko laski hitaasti, tunnelma oli kaunis ja rauhallinen eikä minulla ollut kiire nukkumaan.

Viime aikoina olen miettinyt erästä juttua. Itsensä kuuntelua ja sen sellaista. Välillä on tehnyt mieli antaa periksi masennuksen aiheuttamalle lamaannukselle. Antaa periksi, jäädä sängyn pohjalle ja antaa kaiken olla. Olen miettinyt, mikä on sopiva määrä puskea itseään eteenpäin. Mikä on oikea syy pakottaa itsensä toimimaan, vaikka mieluummin vetäytyisi sohvannurkkaan viltin alle ja laittaisi silmät kiinni. Annanko periksi rintaa puristavalle ahdistukselle, joka vaatii lopettamaan kirjoittamisen, kun ei siitä tunnu tulevan mitään? Laitanko koneen kiinni ja jatkan vasta huomenna? Vai yritänkö vielä? Raahaanko itseni ulos, vaikka minua ei yhtään huvita? Pakotanko itseni ompelemaan, näkemään ystäviäni tai maalaamaan, vaikka mieli tekisi kaivaa puhelin esiin ja unohtaa kaikki? Pakotanko itseni ilmoittautumaan työkkärin yrittäjyyskurssille, vaikka minua pelottaa ja en ole varma, miten pärjään ja jaksan.

Nämä ovat minulle välillä vaikeita kysymyksiä. Koska olen niin pitkään pakottanut itseäni suoriutumaan ja pärjäämään. Selviämään ilman apua ja näyttelemään, että minulla on kaikki hyvin. Pakottanut itseni ahdistaviin tilanteisiin. Kieltäytynyt antamasta periksi. Muutaman viimevuoden (niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin) olen opetellut armollisuutta itseäni kohtaan. Välttänyt kaikenlaista itseni pakottamista ja hampaat irvessä tekemistä. Väkisin eteenpäin puskemista.

Se, mikä tekee asian vaikeaksi, on rajan vetäminen siihen, milloin pieni eteenpäin puskeminen on tarpeen ja itseasiassa minulle hyväksi. Ahdistus kun ei katoa ahdistavia tilanteita välttämällä. Eikä masennuksen aikaan saama lamaannus auta mieltä piristymään.

Tätä kirjoittaessani tein oivalluksen. Sen sijaan että miettisin, paljonko jokin asia minua pelottaa tai ahdistaa tai haluanko nyt enemmän tätä vai tuota, voisin miettiä syitä, miksi haluan toimia tietyllä tavalla. Miksi haluan vetäytyä sohvannurkkaan? Siksikö, että olen väsynyt ja kaipaan lepoa, vai siksi että haluan vältellä jotain, joka pelottaa ja ahdistaa minua. Jotain, joka minun täytyisi tehdä tai jonka haluaisin tehdä, mutta ahdistuksen vuoksi mieluummin siirtäisin myöhemmäksi tai unohtaisin kokonaan.

Haluanko nähdä ystäviäni pienestä pelosta, ahdistuksesta tai väsymyksestä huolimatta, jotten tuottaisi heille pettymystä vai siksi, että yksinkertaisesti haluan nähdä heitä. Haluanko jättää blogipostauksen viimeistelyn huomiseksi, koska olen tehnyt tälle päivälle jo tarpeeksi, vai koska minua pelottaa ja ahdistaa epäonnistuminen? Haluanko mennä yrittäjyyskurssille jostain yhteiskunnan asettamasta paineesta olla hyödyllinen ja tuottava kansalainen vai omasta halusta edistyä itselleni tärkeässä asiassa? Haluanko lähteä väsyneenä päivänä ulos lenkille, jotten olisi omasta mielestäni laiska, saamaton ja huono ihminen, vai teenkö sen koska tiedän sen tekevän itselleni hyvää ja piristävän mieltä, vaikka lähteminen aluksi tuntuisikin vaikealta?

Voisin ehkä myös jälkeen päin miettiä, mitä lopulta sain itseni eteenpäin potkimisesta. Sainko hyvän mielen siitä, että onnistuin yrittämään, tai jopa onnistuin onnistumaan? Sainko kokemuksen siitä, että pystyn asioihin ahdistuksesta huolimatta? Sainko kokemuksen, että ahdistus helpotti ja saatoin nauttia tekemisestäni? Sainko kokemuksen, että ystävien näkeminen piristi mieltäni, että ystäväni ovat minulle tärkeitä ja minä olen heille tärkeä? Vai jäikö jälkeen entistäkin suurempi väsymys ja ahdistus? Tunnenko vihaa siitä, etten taaskaan osannut sanoa ei ja tehdä niin kuin olisin itse halunnut? Jäikö jäljelle vain kauhun sekainen pelko siitä, milloin joudun taas pakottamaan itseni liian vaikeaan tilanteeseen?

Viime aikoina olen huomannut itseni eteenpäin potkimisesta seuranneen lähes aina jotakin hyvää. Se on ollut ihana huomata.

Vaikka välillä tulevaisuus ahdistaa ja pelottaa, olen tuntenut myös positiivista, odottavaa jännitystä ja innostusta. Se on ollut ihanaa. Olen innostunut maalaamaan. Olen innostunut ruskeasta väristä ja sen yhdistämisestä kylmään siniseen, violettiin tai turkoosiin. Olen innostunut uudesta kukkakuosista. Olen innostunut jämälanka kaulahuivista ja eräästä ehkä tulevasta tilaustyövillapaidasta. Olen innostunut pellavan ompelusta ja hameen ompeluohjeesta. Olen innostunut blogista ja kirjoittamisesta. Olen innostunut lukemisesta ja rauhallisista koti-illoista. Kaakaon juomisesta ja itseleivotusta leivästä. Juuri nyt elämä tuntuu hyvältä.