Tulevaisuus pelottaa
1.9.2020
Syksy on kääntänyt ajatukseni pitkästä aikaa tulevaan. Mitä toivon tulevalta vuodelta? Miten tulen toimeen? Mitä toivon tulevaisuudelta pidemmällä aikavälillä? Missä haluaisin olla kenties kymmenen vuoden päästä?
En tiedä, onko vielä aika ajatella. Mistä sen voi tietää? Joka tapauksessa ajatteleminen on saanut olon pelokkaaksi. Mitä seuraava vuosi tuo tullessaan? Miten pärjään ja jaksan? Olenko oikeasti väsynyt vai vain laiska ihminen? Onko minusta lopulta koskaan mihinkään? Onko minulla koskaan rohkeutta tehdä asioita, joita pohjimmiltaan haluan, mutta jotka saavat olon epävarmaksi ja pelokkaaksi. Mistä voin tietää, milloin on oikea aika, milloin täytyy ottaa askel eteenpäin peloista huolimatta? Voinko vielä lykätä sitä? Voinko vielä antaa itselleni luvan kerätä voimia? Antaa itselleni aikaa ajatella, tuntea ja tutkia itseäni?
En voi loputtomiin olla sairaslomalla. Olla ajattelematta tulevaa ja kuvitella, että loppuelämäni jatkuu tällaisena. Olemisena. Että päivät aina seuraisivat toistaan vailla aikatauluja, vailla velvollisuuksia. Mutta voiko niin olla vielä hetken aikaa? Ihan pienen hetken?
Pelkäänkö tulevaa vain, koska asetan omat tavoitteeni liian korkealle? Koska en salli itselleni epäonnistumista? Koska on noloa kuvitella itsestään liikoja, perustaa yritys ja sitten epäonnistua? Mitä kaikki ajattelisivat? Varmaan nauraisivat alentuvasti ja miettisivät, että mitä tuokin kuvitteli osaavansa?
Miksi aina tuntuu, että muut pystyvät mihin vain, mutta itse on jotenkin huonompi? Että itsestä ei ole juuri mihinkään, kaikki elämän varrelle sattuneet onnistumiset ovat vain hyvää tuuria ja epäonnistumiset kertovat perustavanlaatuisesta huonommuudesta. Ihmettelen vaan... Totta kai tiedän, etten oikeasti ole sen huonompi kuin muutkaan. En ole tuomittu epäonnistumaan. Eikä minun epäonnistumiseni ole sen vakavampaa ja pysyvämpää kuin muidenkaan. Joskus epäonnistun ja joskus onnistun aivan kuten kuka tahansa muukin. Mutta kun... Pelkään. Pelkään epäonnistumista. Pelkään että epäonnistumisesta seuraa jotain peruuttamatonta ja kamalaa. Pelkään, että epäonnistumiseni todistaa minut aivan kokonaan huonoksi ja kelvottomaksi. Pelkään epäonnistumisesta seuraavaa häpeää. Miksi omalla kohdalla epäonnistuminen tuntuu paljon todennäköisemmältä kuin onnistuminen?
Asiasta kukkaruukkuun, sain viimein maalattua ystävälleni hänen tilaamansa maalauksen (se on tässä). Eikö siitä tullutkin aika ihana? Ainakin se sai minut taas rakastumaan vihreään.
