• Iiris | Kehräten

Välillä elämä ahdistaa

14.10.2022



Istun sohvalla neulomassa joululahjasukkia ja toivon, että kaikki muu hoituisi itsestään. Välillä nousen päästämään kissat ulos lintuja kyttäämään. Ulkona lehtipuhaltimet pauhaavat ja minä haluaisin päivittää blogia, mutta en pysty. Puristava raskaus rintakehällä on tuttu vieras taas.


Olen haalinut elämääni liikaa kaikkea. Ajatukseni vilisevät velvollisuuksia ja suunnitelmia, joita en ehdi tai jaksa toteuttaa. Uusi koulu tuntuu vievän kaikki voimani, vaikka oikeastaan en tee senkään eteen juuri mitään. Ajatteleminen ja stressaaminen on aivan tarpeeksi.


Ajattelin, että haluaisin, jaksaisin ja pystyisin jo tekemään jotain tulevaisuuteni eteen. Opiskelemaan lisää yrittäjyyttä, ja tekemään jotain konkreettista haaveideni toteuttamiseksi. Nyt kaduttaa. Olisi ollut helpompaa jatkaa entiseen rataan ja antaa asioiden vain olla. Tuntuu, ettei mistään tule mitään kuitenkaan.



Mielelläni olisin ihminen, joka kääntää kaiken hyväksi. Ahdistuksen voitoksi, pelon voimaksi, vaikeudet onnistumiseksi. Mutta minulla ahdistus muuttuu usein lamaannukseksi, pelko välttelyksi ja vaikeuksia kohdatessani haluaisin lähinnä luovuttaa. Mielelläni olisin ihminen, joka kääntää surun merkitykseksi, yksinäisyyden itsenäisyydeksi ja näkisi keskeneräisyyden oppimisen mahdollisuutena. Mutta elämä ei useinkaan tunnu toimivan niin. Minun suruni muuttuu usein epätoivoksi, yksinäisyys saa kaiken tuntumaan merkityksettömältä ja keskeneräisyyden onnistun näkemään lähinnä epäonnistumisena.


Toipuminen tuntuu usein toivottoman hitaalta ja elämä tahmealta.


Välillä toivoisin, että joku eläisi elämän puolestani. Että voisin käpertyä pehmeän peiton alle, antaa jonkun muun hoitaa kaiken ahdistavan. Turvapaikastani tirkistellä elämäni etenemistä, asioiden järjestymistä. Antaa jonkun muun kantaa kaiken pelon ja häpeän. Jonkun muun tuntea ahdistuksen. Antaa jonkun muun hoitaa velvollisuuteni, käydä koulun puolestani, laatia liiketoimintasuunnitelmani, neuloa joululahjasukkani. Tehdä villahousuni, ommella kauluspaitani, kukkahameeni ja kylpytakkini. Virkata mattoni, nikkaroida pöytäni, päivittää blogini.


Antaa jonkun muun taistella puolestani.



Toisena hetkenä taas olen melkein innoissani. Innoissani monista mahdollisuuksista, minulle tarjoutuneesta uudesta kuvitusprojektista. Innoissani uudesta valoisasta kodista, johon muutan marraskuun lopussa. Innoissani elämästä, mahdollisesta kuvittajanurasta, uudesta kuosista ja omasta kirjasta.


Välillä tuntuu, että elämä on avoinna, maailma täynnä uusia innostavia ihmisiä, uudet ihmissuhteet täynnä mahdollisuuksia.


Onneksi näitäkin hetkiä on.



Ehkä yritän vain sanoa, että olen täällä ja kaikki on hyvin, vaikka välillä ahdistaa eikä mikään tunnu onnistuvan. Että täällä olen, räpiköin lamaannusta vastaan ja yritän saada jotain aikaan. Että vitriinikaappipostaus on tulossa sitten, kun on sen aika ja kaikki muukin ehkä järjestyy aikanaan.


(Tämän lintutytön koivikossa maalasin kesällä ystävälleni valmistujaislahjaksi. Se ei oikeastaan liity aiheeseen, mutta se on söpö ja syksyinen, joten olkaa hyvä.)

129 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Seuraa minua

Instagramissa

  • Instagram
blogit-150x60.png

Arkisto: